Vielä viikko Kennan ultraan. Voi kunpa siellä olisi edes muutama pentu!

Kuvassa Kenna ja Flamja johtajina syystreenissä 2010.

Toiveissa olisi myös koko syksyn koiria vaivanneen huonon onnen kääntyminen. Ensin alkusyksystä loukkaantui Siren, sitten Tiikeri alkoi ontua, Ikru sairastui ja menehtyi, Tiikeriltä löytyi ontumisen lisäksi kasvain eikä jalkakaan parantunut... Kovan onnen soturi Tiikeriltä röntgenkuvattiin pariin otteeseen molemmat takajalat, kuvia lähetettiin ortopedin konsultoitavaksi eikä niistä mitään löytynyt - koira vain ei kestä treeniä ollenkaan. Tarhassa ollessa liikkuminen on epäpuhdasta, mutta on loppujen lopuksi vaikea sanoa, kumpaa jalkaa se viime aikoina on varonut enemmän. Eläinlääkärin hoitokertomusta lukiessani huomasin että ensin se on ontunut oikeaa, sitten vasenta, sitten taas oikeaa... Koska röntgenkuvissa siis ei näkynyt mitään poikkeavaa, kyseessä täytyy olla pehmytkudosvaurio (selkäongelmat eivät kuulemma oireile tällaisena ontumisena), jota nyt sitten lähdettiin hoitamaan hieronnalla ja akupunktiolla. Ensimmäisellä hierontakerralla kävi ilmi, niin kuin oletinkin, että koira on umpijumissa, vino (Tiikeri on maaninen vasemman puolen juoksija valjakossa) ja useat takaosan lihakset tuntuvat poikkeavilta. Myös peräaukon yläpuolella ollut kasvain jatkoi kasvamistaan, joten päädyimme poistamaan sen. Leikkaus oli tiistaina, ja nyt poika opettelee sisäkoiran leppoisaa elämää. Täytyy kyllä tunnustaa, että tässä suhteessa Tiikeri on yllättänyt minut täysin - se on sisällä rauhallinen ja kiltti, on todella hienosti lasten kanssa ja onnellisena kyhnää sylissä aina tilaisuuden saadessaan. Meidän Tiikeri?!! Ainoastaan yksin jääminen aiheuttaa sille Suurta Huolestumista (ja tuttujen Tiikerimäisten luonteenpiirteiden ilmenemistä), mutta jos Viiru tai Pate jää kaveriksi, kaikki on hyvin.

Kasvaimesta otettiin koepala, josta pitäisi muutaman viikon sisällä tulla vastaus. Toivotaan tosiaan, että onni olisi kääntynyt, kasvain olisi hyvälaatuinen (eikä uusiudu) ja tuo ontuminenkin saataisiin säännöllisellä lihashuollolla kuriin.

Unna ja Tiikeri.

Jouluterveisiä Piilopoluilta!

Meillä syödään, nukutaan, leikitään, ulkoillaan ja ennen kaikkea nautitaan lumesta ja talvesta :) Niin koirat, lapset kuin me isommatkin olemme innoissamme, kun lopultakin on kunnon talvi. Eilen kävimme Heidin kanssa valjakoilla ensimmäistä kertaa oikein kunnon tarpomislenkin tälle kaudelle, kun aukaisimme uutta reittiä Ritakorpeen. Milou johti yksin koko matkan ja on ollut todella palkitsevaa huomata kuinka siitä on vuosien vieriessä kehittynyt ihan oikea avoimen kentän johtaja.

Alkavalle vuodelle toivomme myös pienten tassujen tepsutusta Piilopoluille, pitkästä aikaa. Kenna on parhaillaan tapaamassa erästä komeaa, vanhempaa herrasmiestä, reilun kuukauden päästä sitten nähdään, josko haaveemme on kuultu :)

Kauden ensimmäinen asiakasajelukin on tehty, kuvassa poikaporukka eli Milou, Aksu, Astro, Asterix, Fenris ja Wimma. Mukavasti reki liikkui!

Paten mielestä parhautta talvessa on paitsi rekiajelut, myös lumityöt! Niissä se kyllä avustaa loppumattomalla innolla...

Valjakkoni juostessa
kirpeänä pakkasyönä
viiman pyyhkiessä kasvojani
hengitysten huurutessa
kiitäessämme lumisilla hangilla
tähtien opastaessa tietäni
kuun valaistessa polkuani.
Tunnen niiden olevan lähellä.
Melkein näen niiden varjot.
Tunnen niiden juoksevan
vierelläni, edelläni.
Valjakkoni kiristää vauhtia.
Koirani tuntevat, etteivät juokse yksin.
Valjakkoani johtaa toinen johtaja,
minun vierelläni juoksevat
varjokoirat.

Johtajani seuraa varjojohtajaa.
Hetken tunnen niiden olevan niin lähellä.
Näen niiden varjot hangella.

Sitten ne ovat poissa,
katoavat tuulten mukana.
Aina ei ollut niin.
Kerran ne juoksivat minun valjakossani,
johtaen sitä läpi tuulien ja tuiskujen,
kunnes niiden aika tuli.
Nyt ne juoksevat tuulten mukana,
kilpaa revontulten kanssa,
tähtinä tähtien joukossa.
Joskus ne seuraavat valjakkoani
taianomaisina öinä.
Ja minä kaipaan, kaipaan niitä niin.
Ainoana lohtunani
ne odottavat minua siellä.

(copyright Jenni Hasa)

22.8.2009 - 30.11.2011

Mene rauhassa, rakas Ikru. Tunturituulten matkaan, sinne missä revontulet leikkivät....

"Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää."

Viime viikon sunnuntaina ajoimme ensimmäistä kertaa tälle talvelle reellä. Omassa valjakossani juoksivat tuolloin Aksu, Kenna, Ikru, Viti, Asterix ja Astro. Tämän syksyn treenimäärään nähden koirat juoksivat todella hyvin ja intoahan toki oli kaikilla osapuolilla perinteisesti yli äyräiden. Silloin ainoastaan Ikru pisti silmään, se juoksi jotenkin kummallisesti. Treenin jälkeen se kuitenkin joi palautusliemet aivan normaalisti eikä ontunut tai aristanut mitään ja oli muutenkin aivan oma iloinen itsensä. Koska en maanantaina enkä tiistaiaamunakaan havainnut Ikrussa mitään poikkeavaa, otin sen mukaan myös tiistain treenilenkille. Edellisestä kerrasta tuttu omituinen "pompottava" tyyli toistui, ja loppumatkasta Ikrulla alkoi olla vaikeuksia pysyä muiden mukana. Autolle palattuamme Ikru joi taas juottoliemen aivan normaalisti, mutta kun päästin sen liinoista irti, kävely oli hoipertelevaa ja se ontui oikeaa takajalkaa. Vajaan puolen tunnin kuluttua, kun saavuimme kotiin, Ikru ei enää päässyt omin avuin autosta pois, ja kun lopulta sain sen ulos, se ontui ristikkäistä eli vasenta etujalkaa ja käveli hoiperrellen pitkin juoksutarhan seiniä. Tässä kohtaa alkoivat hälytyskellot soida päässäni. Ensimmäinen arvaus oli, että selässä on nyt jotain pahasti vialla. Koira sisälle, tulehduskipulääkettä nassuun ja sadattelua, että nyt tuli pitkä sairasloma. Illemmalla Heidi tuli vielä pyörähtämään ja olimme yhdessä samaa mieltä, että selässä vika on, varsinkin kun Heidin kopeloidessa Ikru selvästi aristi 7.-11. nikamaväliä.

Keskiviikkona soitin tutulle eläinlääkärille, kuvailin oireita ja edelleen olimme yhtä mieltä, että lepoa ja kipulääkettä, kyllä se siitä. Koko ajan Ikru oli olosuhteisiin nähden pirteä ja söi ja joi hyvin. Torstaiaamuun mennessä liikkuminen oli käynyt entistä hoipertelevammaksi. Onneksi eläinlääkäri oli jo muutenkin tulossa käymään ja rokottamaan koiria. Hetken aikaa Ikrua katseltuaan hän totesi että vaiva vaikuttaisi enemmän neurologiselta ja luetteli listan aivokalvontulehduksesta synnynnäiseen kehityshäiriöön ja kasvaimiin asti. Oli puhetta pyytää konsultaatiota neurologisiin ongelmiin erikoistuneesta eläinlääkäriasema Aistista Helsingistä ja katsoa sitten jatkoa. Illalla Ikrusta otettiin vielä verinäytteet, mitattiin ensimmäistä kertaa lämpö (pitkälle yli 39 C vasta annetusta tulehduskipulääkkeestä huolimatta) ja vaihdettiin lääkitys kortisoniin ja antibioottiin, ajatuksena että jos tämä on aivokalvontulehdus, nämä lääkkeet tehoavat, jos ylipäätään mikään.

Nyt lauantai-iltapäivänä tätä kirjoittaessani Ikrun vointi on tasainen ja hitaasti paranemaan päin. Sen ruokahalu on edelleen tilanteeseen nähden aika hyvä ja se seurailee tarkkaavaisena ympäristöään, mutta myös toki nukkuu paljon. Missään vaiheessa se ei ole eristäytynyt tai vaikuttanut olevan luovuttamassa, päinvastoin. Silloinkin yön pimeinä tunteina, kun minulta meinasi tulla itku, Ikru nuoli kyyneleet pois; "Ei tässä mitään hätää, kyllä minä vielä jaksan..." 

Vielä ei tiedetä, miten tässä käy. Mutta menemme päivä kerrallaan, iloitsemme jokaisesta pienestä edistysaskeleesta ja toivomme parasta.

Harmaata, märkää, pari astetta plussaa. Nääääää. Me haluamme pakkasta, tähtikirkkaita öitä ja lumihiutaleita, paljon lumihiutaleita! Tulee se talvi, on tullut joka vuosi tähänkin asti, mutta kun tulisi jo. Vaikka tälle kaudelle ei mitään kilpailullisia tavoitteita olekaan, on tämä lumen odottamisen tunnetila näköjään aivan samanlainen kuin aina ennenkin.

Ainoa tällä hetkellä säännöllisesti treenaava koira on Pate, jonka kanssa olemme alkaneet hioa jälleen tokokuvioita - on muuten näppärää pakata lapset tuplavaunuihin, ottaa pari koiraa mukaan ja kipitellä lähimmälle parkkipaikalle levittelemään ruutumerkkejä. Häiriöharjoitustakin tulee omasta takaa, kun mukana on yksi merkeistä erityisen kiinnostunut metrin mittainen tonttu joka tekee parhaansa levittääkseen ne heti, kun äidiltä silmä välttää ;) Lisäksi on havaittu, että Pate kestää jo oikein hyvin myös sen, kun makupalarasiaa ravistellaan sen nenän edessä paikallaolossa ja kesken seuraamisen joku alkaa vinguttaa lempilelua metrin päässä :D Pikkuapuri on muutenkin aivan mainio, kantaa milloin mitäkin muovikippoa koirien nenän eteen, ottaa katsekontaktin koiraan ja hokee "vapaa, vapaa"... Toinen hyvin hallinnassa oleva käsky on "hii-jaa!".. olisikohan lapsiparka joskus ollut mukana ruokkimassa huskeja vai mitä luulette? :)

Huskytkin kyllä juoksevat aina, kun vain tilaisuus tulee, mutta tänä syksynä olosuhteet ovat olleet himpun verran haastavammat kuin aiemmin. Perhe-elämän puolesta treenaus pari kertaa viikossa kyllä onnistuisi, mutta milloin on hajonnut auto, milloin sairastuttu koko joukko - säännöllisestä treenistä siis on ihan turha puhuakaan. Tälläkin hetkellä ihana ystävämme Purtilo Pakettiauto on telakalla, ja koska perheautona toimivaan farmariin ei koiravaljakkoa saa kiinnitettyä, on koirat pitänyt jakaa kahteen porukkaan ja sitoa liinat mönkkärin keulaan. Eipä sillä, mönkijällä on mahtavan mukava treenata pitkän tauon jälkeen, mutta samassa ajassa kuin treenaisin puolet koirista mönkijällä, ajaisin koko porukan autolla.

Sirenin kuntoutuminen edistyy hyvin, paitsi että ulkokoiraksi se ei enää aio ruveta. Olen yrittänyt alkaa vähitellen pitämään sitä edes päiviä pihalla, mutta vanhapiika tuntuu keksivän aina mitä luovimpia tapoja paeta tarhasta. Vapauteen päästyään se juoksee suorinta tietä portaille ja odottaa siinä, kunnes joku avaa oven... No, toisaalta, ei siitä sisällä mitään haittaakaan ole (huomaamattomampaa sisäkoiraa saa hakea), joten olkoon sitten. Ainakin toistaiseksi...