Muistatko, kun lupasin sinulle, että annan sinun mennä, kun aika on?

Se oli joskus silloin vuosia, vuosia sitten kun me molemmat olimme niin nuoria,
niin naiiveja, taskut täynnä unelmia... Ehkä se oli se päivä, kun kiipesimme
yhdessä sen sinisen vaaran laelle ensimmäistä kertaa ja sinä kerroit minulle, miten kuunnellaan tuulta... ja me katselimme kuinka aurinko laskinoranssinpunaisena kaukaisten metsien taa, istuimme siellä korkealla yhdessä; sinä, musta viisas koira ja minä, takkutukkainen yksinäinen tyttö... Itäisellä taivaalla ensimmäiset tähdet nousivat, emmekä me osanneet olla päättyvästä päivästä surullisia, olihan niitä edessä meille vielä lukemattomia.
Sen päivän jälkeen me nousimme usein tuota samaa vaaranlaitaa. Välillä mieli
kevyenä, jalat tuskin maata koskettaen - ja toisinaan niin hiljaa, surun kulkiessa
kintereillä. Sieltä ikipuiden katveesta me löysimme rauhan.Sinä istuit niin kärsivällisenä vierelläni, kun minä kokosin risuista nuotiota ja katselimme kuinka
savukiehkurat haihtuivat tuulen mukana. Sinä opetit minulle niin paljon...

Ja tänään, tänään on tullut aika lunastaa tuo lupaus. Mene rauhassa rakas Viiru,viimeinkin olet vapaa.Tunturituulet sinua tulivat hakemaan...

On tullut aika pois se antaa
jota niin paljon rakastaa...

15.4.1999 - 19.3.2012