Hanki koiravaljakko. Jos tämä kuulostaa liian kesyltä, älä missään nimessä vaivaudu kouluttamaan niitä niin hyvin, että ne tottelisivat sellaisia käskyjä kuin "seis" ja "paikka" myös valjakossa tilanteessa kuin tilanteessa. Elämähän on paljon hauskempaa, kun silloin tällöin tapahtuu jotain yllättävää, eikö?
Tänään oli treenisuunnitelmassa kolmenkymmenen kilometrin lenkki, ja koska eilen tuli taas reilu parikymmentä senttiä lunta, tiesin että treeni tulisi olemaan koirille melko raskas. Ensimmäinen kymmenen kilometriä on meille aina uran avaamista, koska ajelen metsätiellä, jota nähtävästi ei kukaan muu käytä talvisin. No, lenkki mentiin läpi muuten normaalisti, paitsi että Tiikeri väsähti jossain viimeisen kymmenen kilometrin paikkeilla, ja otin sen talutushihnaan reen vierelle juoksemaan. Patekin paineli iloisesti matkassa. Koirat tuntuivat olevan melko puhki autoa lähestyessämme. Ellu meni toisella valjakolla edessä minun seuratessa noin viisikymmentä metriä jäljessä. Ellun alkaessa saavuttaa autoa ihmettelin, kun koirat yhtäkkiä nostavat valtavan iloisen laukan ja rynnistävät täysillä eteenpäin."Poroja!", huikkasi Ellu, allekirjoittaneen jäädessä miettimään, mitähän tästä nyt seuraisi... Saimme valjakot juuri pysäytettyä auton kohdalla, mutta siinä kohtaa ei ole kerrassaan mitään, mihin reen voisi sitoa kiinni. Lumiankkuri ei todellakaan pidä tilanteessa, jossa koirat hyppivät ja kiljuvat porojen perään, mistään käskyllä pysähtymisestä nyt puhumattakaan. Siinä sitten seisoimme molemmat jarrulla miettien, mitäs nyt tehdään, ja lopulta päätimme, että no, kerran virtaa tuntuu olevan, niin mennään reellä kotiin asti.
Karavaani lähti liikkeelle heti, kun jarrua vähänkään löysäsi ja niin sitä paineltiin vajaa kahdeksan kilometriä kotiin pitkin autoteitä :) Näky lienee ollut melkoinen; kaksi valjakkoa, yksi vapaana juokseva koira ja yksi, joka hilpeästi kipitti reen vierellä. Autoja tuli ja meni muutamia -kiitokset kaikille tuolloin liikenteessä olleille kärsivällisyydestä, myöskään "reunaan"-käsky ei tänään oikein mennyt perille-, mutta koirat eivät niistä paljoa välittäneet. Lähinnä tuntui, että ne olivat aivan tohkeissaan, että kerrankin pääsivät kunnolla auratulle baanalle juoksemaan... Ja tosiaan, laukalla tultiin kotipihaan. Siinä rakkaat karvaiset ystävämme viimein vapaaehtoisesti pysähtyivät ja vaikuttivat ylen tyytyväisiltä itseensä. Sitä olimme toki me kuskitkin, kun saimme porukan luovittua kohtuullisen kunnialla perille ;)

Koska emme Paten kanssa olleet vielä saaneet virikkeitä yhdelle päivälle riittävästi, päätimme lähteä haistelemaan suuren urheilujuhlan tuntua Rukalle Nordic Openingiin mäkihypyn maailmancupia katsomaan. Pötkikselle vain uusi, hieno (?) takki selkään ja menoksi. Ihmisiä mäkimontussa oli varmasti useampi tuhat ja ääntä ja elämää riitti. Pate hankki itselleen jälleen uuden faniklubin pikkutytöistä; "Tää musta koira on niin hauska", kerjäsi käristemakkaraa kanssaihmisiltä, nukkui kummipoikani Villen lastenvaunuissa päiväunet, harjoitteli pikkuisen tokoa, tapasi joulupukin ja leikki Villen ja Viivin kanssa. Uskomatonta oli, miten helppoa Paten kanssa oli tungoksessa kulkea. Ja huolimatta siitä, että se oli juuri juossut nelisenkymmentä kilometriä (tai ehkä juuri siksi?) se malttoi keskittyä vielä tokoonkin. On tosin kyllä tunnustettava, että nyt loppuillan meillä on ollut erittäin rauhallinen pieni kelpie täällä...