Valjakkoni juostessa
kirpeänä pakkasyönä
viiman pyyhkiessä kasvojani
hengitysten huurutessa
kiitäessämme lumisilla hangilla
tähtien opastaessa tietäni
kuun valaistessa polkuani.
Tunnen niiden olevan lähellä.
Melkein näen niiden varjot.
Tunnen niiden juoksevan
vierelläni, edelläni.
Valjakkoni kiristää vauhtia.
Koirani tuntevat, etteivät juokse yksin.
Valjakkoani johtaa toinen johtaja,
minun vierelläni juoksevat
varjokoirat.

Johtajani seuraa varjojohtajaa.
Hetken tunnen niiden olevan niin lähellä.
Näen niiden varjot hangella.

Sitten ne ovat poissa,
katoavat tuulten mukana.
Aina ei ollut niin.
Kerran ne juoksivat minun valjakossani,
johtaen sitä läpi tuulien ja tuiskujen,
kunnes niiden aika tuli.
Nyt ne juoksevat tuulten mukana,
kilpaa revontulten kanssa,
tähtinä tähtien joukossa.
Joskus ne seuraavat valjakkoani
taianomaisina öinä.
Ja minä kaipaan, kaipaan niitä niin.
Ainoana lohtunani
ne odottavat minua siellä.

(copyright Jenni Hasa)

22.8.2009 - 30.11.2011

Mene rauhassa, rakas Ikru. Tunturituulten matkaan, sinne missä revontulet leikkivät....