Kyllä, juuri sitä elettiin Piilopoluilla sunnuntai-illasta tiistaiaamuun. Kaikki alkoi, kun Kerttu, Kenna, Ikru ja Asterix katosivat sunnuntaina iltapäivällä kesken treenien. Olimme kääntöpaikalla, jossa normaalisti aina päästämme lähellä pysyviä koiria hieman verryttelemään vapaana. Niin tehtiin nytkin - mutta yhtäkkiä neljä koiraa oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Huutelimme ja odottelimme, toiset koirat kiljuivat liinoissa mutta ei merkkiäkään karkulaisista. Lopulta lähdimme liikkeelle, uskoen että pianhan ne ilmestyvät matkan varrelta, kun kuulevat valjakon jälleen olevan liikkeellä. Eivät ilmestyneet.

Pääsimme lähtöpaikalle, pakkasimme koirat. Ei merkkiäkään. Ajoin autolla takaisin kääntöpaikalle, ei merkkiäkään. Tässä vaiheessa aloin jo uskoa, että ei tämä mikään pikku karkuretki ollutkaan... Autosta löytyi peitto ja koiranruokaa, ja jätin ne katoamispaikalle. Oli pakko lähteä viemään toiset koirat kotiin...

Vajaa pari tuntia myöhemmin palasimme kahdella autolla karkulaisia etsimään. Ei kuulunut, ei näkynyt. Sitten yhtäkkiä pimeästä ilmeistyi Kerttu. Nyt tulevat loputkin, toivoin, mutta eivät tulleet. Huoli kasvoi. Jatkoimme partiointia, kunnes meidän oli pakko palata kotiin laittamaan Unna nukkumaan. Tuntui käsittämättömän vaikealta jättää koirat yöksi metsään, varsinkin Asterix. Se on erityinen, ja juuri sen takia siitä aina huolehtii enemmän kuin muista.
Yö oli uneton. Pyörin sängyssä ja kävelin ympyrää. Kuinka järjestyy koirien etsiminen aamulla, kun Tuomas lähtee töihin eikä ole lapsenvahtia? Kirjoitin Facebookiin ilmoituksen kadonneista. Odotin että valkenee, odotin että Unna heräisi. Syötiin aamupala, pakkasin lapsen autoon ja lähdettiin. Unna onneksi on tyytyväinen matkustaja, ja päättikin jatkaa uniaan miltei samantien lähdettyämme.
Metsätien päästä, vain parin kilometrin päästä kotoa, löysin yhden koiran tuoreet jäljet. Kenna tai Asterix, tassut olivat sen verran isommat. Oli käynyt kääntymässä autotiellä ja sitten palannut takaisin metsään. Seurasin autolla jälkiä pitkän matkaa, koira oli kuljeskellut tien varrella edes takaisin. Jossain kohtaa jälkiä oli enemmän, aivan kuin kaksi koiraa? Isommat ja pienemmät. Ehkä ne olisivat vielä yhdessä!

Peitolta löysin Kennan. Se makasi pienellä kerällä juuri sen näköisenä, ettei jaksanut enää ottaa askeltakaan mihinkään suuntaan. Kaikki lihakset jäykkänä, hyvin väsyneenä, mutta muuten ehjänä. Ovat ne muutkin varmasti tässä, ajattelin. Kutsuin ja huutelin. Eivät olleet.

Jossain vaiheessa päivää kävimme ystäväni kanssa treenaamassa muita koiria, ajatuksella että eksyneet kuulisivat niiden aiheuttamat metelin ja tulisivat tielle. Eivät tulleet. Vein Unnan kotiin Tuomaksen tultua töistä, ja jalkauduimme maastoon. Yksi käveli yhteen suuntaan, toinen toiseen. Vaaranlaita ja lähimaastot haravoitiin ja jätettiin ruokaa. Ei havaintoakaan. Aloin olla jo epätoivoinen. Miten pärjäsi Asterix, oliko se jossain kuusen alla jo kuolleena?

Ilta hämärtyi, ja kaikki lähiseudun metsätiet oli haravoitu ilman ainoatakaan varmaa merkkiä Ikrusta ja Asterixista. En enää yksinkertaisesti keksinyt, mihin koirat olisivat voineet mennä, kun sanaa kadonneista oli jo levitetty eivätkä ne kenenkään talon pihaankaan olleet ilmestyneet.

Sitten soi puhelin. Sinisilmäinen husky, jolla turvaliivi päällä, löytynyt Virkkulantieltä. Asterix! Itku tuli. Oli pimeää ja olin yksin ja itkin, samalla koetin pitää autoa tiellä jotta Asterixilla nyt sentään olisi ylipäätään kyyti kotiin tiedossa. Pihassa mies sanoi, että olivat nähneet Facebookissa ilmoituksen, että tällainen oli hukassa, ja siitä tienneet soittaa. Minä halasin Asterixia ja itkin...

Jäljistä näimme, että koiria oli ollut useampi. Ikrukin siis oli lähellä! Hälytin taas etsintäpartiot vielä yötä vasten töihin, jaoimme katoamisilmoituksia lähitaloihin ja huutelimme Ikrua, mutta ilman tulosta. Lopulta jouduin tunnustamaan, ettei etsintää enää sille illalle kannattanut jatkaa. Rankka päivä oli jo takana, ja pettymys Ikrun jättämisestä metsään vielä yhdeksi yöksi oli valtava. Toisaalta oli helpotus, että jälkihavainnot olivat suht varmoja - se sentään kulki vielä neljällä jalalla ja oli elossa.

Aamulla palasin jälleen Virkkulantielle. Ajelin metsätiet läpi ja tarkistin paikat, joille olimme jättäneet ruokaa. Ei jälkeäkään. Olin väsynyt ja tunnelmat aivan surkeat, olin panostanut kaiken tahdonvoimani siihen, että löytäisin Ikrun jonkun ruokapaikan läheisyydestä. En enää keksinyt muuta, kuin palata takaisin alkuperäiselle katoamispaikalle, olihan sinnekin jätetty ruokaa edellisenä päivänä.
Kelkkareittiä pitkin tulivat tuoreet jäljet. Ne olivat kävelleet tietä edestakaisin. Sydän hakkasi miljoonaa.
- IKRU!!!
Ei merkkiäkään. Lähdin hitaasti seuraamaan jälkiä, jospa Ikru oli mennyt samalle peitolle, mistä Kennankin löysin. Ei ollut.
Käänsin auton ja lähdin seuraamaan jälkiä toiseen suuntaan. Korkealla mäen päällä seisoi joku. Lumista maisemaa vasten pieni harmaa husky, korvat terävästi pystyssä. Katsoin kahdesti, ehkä kolmestikin, nousin autosta ja kutsuin. Ikru juoksi suoraan syliini.

Ei tällaista painajaista, ei koskaan enää.

Ikru vietti muutaman päivän sisällä tarkkailussa, mutta laihtumista ja väsymistä lukuunottamatta vaikuttaisi olevan aivan kunnossa. Asterix selvisi reissusta ilmeisesti kaikkein lievimmin vaurioin, juuri se, jonka kohtaloa eniten pelkäsin! Kenna on edelleen hieman jäykkä etupäästään, mutta saa ansaitsemansa hieronnan lähipäivinä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta rakkaat koirani, pyydän huomioimaan - ei koskaan enää. Minun muutenkin ei-niin-vahvat hermoni eivät kestä tällaisia seikkailuita.