Viime viikolla ehdittiin niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa :) Maanantaina illalla kävimme Paten kanssa tokotreeneissä, joissa taas jälleen kerran sorruin perusvirheeseeni eli lipesin treenisuunnitelmasta ja ahnehdin aivan ylipitkän treenin periaatteella "no nyt kun kerran ollaan täällä niin tehdääs vähän tätä ja tätä ja vielä sitä hyppyäkin vois kokeilla ja olishan ne agilitykepitkin tuolla ja.."  Pate kyllä jaksaa tuollaisen treenin läpi pelottavan hyvin, mutta ei niissä mitään järkeä ole. Ohjaajalle pitäisi jostain saada jäitä hattuun aina hallilla ;)

Tiistai kuluikin sitten auton pakkaamisen ja viimeisten tarvevälineiden hankkimisen kanssa, keskiviikkona pakkasimme Tuomaksen kanssa 12 huskya, Paten ja itsemme autoon ja suunta kohti Hossaa ja Itärajan talviretkeilyreittiä. Keskiviikkona ajoimme valjakot Hämeahon autiotuvalle, noin 30 km Hossasta. Reitti kulki osin rajavyöhykkeen viertä, osin risteili tyypillisessä kainuulaisessa metsä- ja suomaisemassa. Sää suosi meitä, muttei koiria; lämpötila oli useita asteita plussalla ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Onneksi parina edellisenä yönä oli ollut kunnon yöpakkaset ja reitti siltä osin kova ja erinomaisessa kunnossa. Ja mikä parasta, ei ainuttakaan pärisevää moottorikelkkaa yhtään missään - eikä ketään muitakaan kulkijoita, sen puoleen. Loistavaa!

Tuomas valjakoineen.

Noin metrin päässä rajavyöhykkeestä.

Pate perillä autiotuvalla.

 

Toisena päivänä tyhjensimme kaikki ylimääräiset kamppeet tupaan ja teimme päiväretken Teerilammen autiotuvalle, jonne tuli matkaa edestakaisin vähän päälle 40 km. Matkan varrella näimme niin susien, ilveksen kuin ahmankin jäljet, sekä koimme myös yhden retkeilyurani eriskummallisimmista hetkistä, kun erään suon toisella laidalla uran varrella seisoi suurikokoinen karhu. On jo aivan riittävän harvinaista nähdä karhu villinä luonnossa, mutta että pitää sekin sitten tehdä reen jalaksilta käsin :P

Wimma ja Wimman reki.

Tyypillistä maisemaa.

Takaisin Hämeahon kämpällä, ja jopa ikiliikkujatkin olivat hetken kilttejä ja rauhallisia...

 

Perjantaille jäikin sitten enää paluumatka takaisin Hossaan. Aurinko oli sinnikkäästi pilvessä melkein koko matkan, ja joitakin lumihiutaleitakin leijaili ilmassa. Kokonaisuutena koirat jaksoivat reissun oikein hyvin, jopa pikkuinen Pate, joka tosin piti viimeiselle viidelle kilometrille nostaa rekeen mutta sieltäkin yritti sinnikkäästi kaivautua ulos. Nyt voitaneen Pateakin jo alkaa kutsua retkeilyn ammattilaiseksi ;)

Lisää kuvia reissusta kotisivujen kuvagalleriassa: http://www.piilopolku.net/index.php?p=3&t=9

Lauantaina sitten retkeilimme täällä kotijärvellä pilkkimisen, auringonoton ja makkaranpaiston merkeissä. Pötkis viiletti jälleen matkassa mukana, pyydysti kaloja antaumuksella sekä opetteli istumaan vaihteeksi moottorikelkan kyydissä. Hyvin sujui sekin.

Sunnuntaina puolestaan oli vuorossa lumikenkäretki Kuntivaaraan. Minulla ja Patella oli oikein mukavaa, koska hanki ei käytännössä upottanut meitä lainkaan; Tuomaksella oli hivenen haasteellisempaa koska nähtävästi hangen kantokyky lumikengillä oli siinä viidenkymmenen kilon paikkeilla ;)

Pate ja "aina tuota yhtä saa odottaa" ;)

Onnellisina vaaran päällä.

 

No, olihan vielä sitten pääsiäistä yksi päivä jäljellä, ja koska sitäkään ei voinut viettää sisällä istuen - ei sittenkään, vaikka sadepisaroita ropisi kattoon -, päätimme suunnata valjakkoretkelle Riisitunturin kansallispuistoon. Sain vielä Henkan houkuteltua mukaan opastamaan meitä ja niin sitä taas pakattiin koirat ja reet ja pistettiin menoksi. Paten jätin jo tältä reissulta pois, vaikka se sitä protestoikin koettamalla livahtaa kaikista mahdollisista oven avauksista pihalle ja autoon. Sadekin sopivasti lakkasi vetäessämme rekien sieppausköysiä auki. Harmi vain, että se oli ehtinyt pehmittää uran varsinkin aukeilta paikoilta melkoiseksi mössöksi. Haikeina jouduimmekin toteamaan tämän olleen yksi viimeisistä -ellei sitten jo se ihan viimeinen- valjakkoretki... Jos nyt tulisi vielä yöpakkasia, saisimme edes muutaman päivän vielä jatkoaikaa. Mutta se jäänee nähtäväksi.

Tuomas ja koirat. Takana usvainen Riisitunturi.

Niin se on haikein mielin pikkuhiljaa tunnustettava, että alkaa tämäkin talvi taas olla kuljettu. Mielettömiä kokemuksia, mahtavia fiiliksiä, liukkaita rekiä ja paljon, paljon loistavia silmiä ja keveitä tassuja näihin kuukausiin onkin mahtunut. Paljon on vielä opittavaa, ajajalla enemmän kuin koirilla, mutta näillä mennään. Edessä on kevät, kesä, sitten syksyn keltaiset lehdet ja lopulta jälleen uusi talvi. Mutta sitä ennen - nauttikaamme pajunkissoista, solisevista puroista, vähitellen hiirenkorville puhkeavista silmuista.

Loppukevennykseksi vielä kuvassa sisko ja sen veli, eli Istna ja Magi. Eihän uskoisi että nämä ovat sukua ;)

"Kuis pyyhkii, pikkusisko??"