"en silti odota ja toivo hämärää
en vaikka kauniimpana kaiken silloin nään..."

Olemme Viirun kanssa jatkoajalla. Elämä on niin hauras, niin kaunis, ja minä hyvästelen Viirun joka ilta nukkumaan mennessä. Tietäen hyvin, että jokainen päivä voi olla viimeinen.
Viikko sitten Viiru sai ensimmäisen kipukohtauksen, jonka tosin sain kipulääkkeillä vielä menemään ohitse. Tiesin jo Viirua silloin silitellessäni, mitä seuraavana eläinlääkärissä sanottaisiin. Vatsaontelossa kasvain, erittäin todennäköisesti lähettänyt etäpesäkkeitä. Ennustetta ei oikeastaan ole. Päivä kerrallaan...

Tuon kohtauksen jälkeen Viiru on taas ollut aivan oma itsensä. Haukkuu, juoksentelee, syö kuin mikäkin possu ja jaksaa hyvin kävellä meidän muiden mukana vaunu- ja reppuilulenkit. Viimeksi perjantaina kävelimme yli tunnin ja vielä kotiportillakin se hyppeli ojaan hiiriä pyydystämään :) Siitäkin huolimatta tiedän kyllä, ettei yhteinen aikamme enää ole pitkä. Suurin palvelus vanhalle ystävälle on antaa sen mennä, ennen kuin elämä käy liian vaikeaksi.

Niin paljon yhteisiä muistoja tulvii mieleeni nyt, kun tätä kirjoitan. Yksitoista yhdessä elettyä vuotta on pitkä aika... Mutta olen päättänyt, että itken vasta, kun on sen aika. Katsotaan vielä hetki yhdessä eteenpäin, nautitaan auringonlaskun kaikista väreistä ennen kuin ne hiljalleen haalistuvat ja tähdet jälleen syttyvät.