"Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää."

Viime viikon sunnuntaina ajoimme ensimmäistä kertaa tälle talvelle reellä. Omassa valjakossani juoksivat tuolloin Aksu, Kenna, Ikru, Viti, Asterix ja Astro. Tämän syksyn treenimäärään nähden koirat juoksivat todella hyvin ja intoahan toki oli kaikilla osapuolilla perinteisesti yli äyräiden. Silloin ainoastaan Ikru pisti silmään, se juoksi jotenkin kummallisesti. Treenin jälkeen se kuitenkin joi palautusliemet aivan normaalisti eikä ontunut tai aristanut mitään ja oli muutenkin aivan oma iloinen itsensä. Koska en maanantaina enkä tiistaiaamunakaan havainnut Ikrussa mitään poikkeavaa, otin sen mukaan myös tiistain treenilenkille. Edellisestä kerrasta tuttu omituinen "pompottava" tyyli toistui, ja loppumatkasta Ikrulla alkoi olla vaikeuksia pysyä muiden mukana. Autolle palattuamme Ikru joi taas juottoliemen aivan normaalisti, mutta kun päästin sen liinoista irti, kävely oli hoipertelevaa ja se ontui oikeaa takajalkaa. Vajaan puolen tunnin kuluttua, kun saavuimme kotiin, Ikru ei enää päässyt omin avuin autosta pois, ja kun lopulta sain sen ulos, se ontui ristikkäistä eli vasenta etujalkaa ja käveli hoiperrellen pitkin juoksutarhan seiniä. Tässä kohtaa alkoivat hälytyskellot soida päässäni. Ensimmäinen arvaus oli, että selässä on nyt jotain pahasti vialla. Koira sisälle, tulehduskipulääkettä nassuun ja sadattelua, että nyt tuli pitkä sairasloma. Illemmalla Heidi tuli vielä pyörähtämään ja olimme yhdessä samaa mieltä, että selässä vika on, varsinkin kun Heidin kopeloidessa Ikru selvästi aristi 7.-11. nikamaväliä.

Keskiviikkona soitin tutulle eläinlääkärille, kuvailin oireita ja edelleen olimme yhtä mieltä, että lepoa ja kipulääkettä, kyllä se siitä. Koko ajan Ikru oli olosuhteisiin nähden pirteä ja söi ja joi hyvin. Torstaiaamuun mennessä liikkuminen oli käynyt entistä hoipertelevammaksi. Onneksi eläinlääkäri oli jo muutenkin tulossa käymään ja rokottamaan koiria. Hetken aikaa Ikrua katseltuaan hän totesi että vaiva vaikuttaisi enemmän neurologiselta ja luetteli listan aivokalvontulehduksesta synnynnäiseen kehityshäiriöön ja kasvaimiin asti. Oli puhetta pyytää konsultaatiota neurologisiin ongelmiin erikoistuneesta eläinlääkäriasema Aistista Helsingistä ja katsoa sitten jatkoa. Illalla Ikrusta otettiin vielä verinäytteet, mitattiin ensimmäistä kertaa lämpö (pitkälle yli 39 C vasta annetusta tulehduskipulääkkeestä huolimatta) ja vaihdettiin lääkitys kortisoniin ja antibioottiin, ajatuksena että jos tämä on aivokalvontulehdus, nämä lääkkeet tehoavat, jos ylipäätään mikään.

Nyt lauantai-iltapäivänä tätä kirjoittaessani Ikrun vointi on tasainen ja hitaasti paranemaan päin. Sen ruokahalu on edelleen tilanteeseen nähden aika hyvä ja se seurailee tarkkaavaisena ympäristöään, mutta myös toki nukkuu paljon. Missään vaiheessa se ei ole eristäytynyt tai vaikuttanut olevan luovuttamassa, päinvastoin. Silloinkin yön pimeinä tunteina, kun minulta meinasi tulla itku, Ikru nuoli kyyneleet pois; "Ei tässä mitään hätää, kyllä minä vielä jaksan..." 

Vielä ei tiedetä, miten tässä käy. Mutta menemme päivä kerrallaan, iloitsemme jokaisesta pienestä edistysaskeleesta ja toivomme parasta.